perjantai 24. helmikuuta 2017

Täydellinen elämä

Yllä oleva komentti on pitänyt minut hyvin mietteliäänä viimeisen vuorokauden. Menin kommentista jotenkin niin hämilleni, että lopulta tuli tavaton tarve purkaa ajatuksia ulos. Harvoin pysähdyn sen syvemmin pohtimaan ihmisten kommentteja, mutta tämä kommentti sai minut analysoimaan elämääni  jälleen pahemman kerran.

Ensimmäinen hämmennys tuli siitä, että kommentin perään oli laitettu surullinen hymiö. Viestiikö hymiö kommentoijan oman elämän kurjuutta, kateellisuudesta minulle vai mistä. Nyt olen pohtinut tiukasti mitä siihen vastaan, vai vastaanko mitään. Ensimmäinen ajatukseni vastaukseksi olisi ollut vain reteä "I wish it would be!" ja sitten ajatus harhaili jonnekin sfääreihin jossa kirjottaisin siitä, miten minun oma Instagram-tilini ei ole kuvaus koko elämästäni. Vastausta en ole vieläkään laittanut ja voi olla, että ajatusten purkamisen myötä tänne blogiin, se jääkin ilman vastausta.

Sosiaalisen median ja sen luoman illuusion myötä ihmisiltä on mielestäni kadonnut kosketus todellisuuteen. Etsimme  ihasteltaviksi ja myös itse jaamme ihastuttavia ja elämänmyönteisiä kuvia elämästämme ja harvoin sinne sekaan uppoaa niitä paskamaisia hetkiä, joita mahtuu ihan jokaisen elämään. Se mitä näemme sosiaalisessa mediassa ei tietenkään ole kenenkään koko todellisuus. Myönnän itsekin vajoavani tähän illuusioon, etenkin naisena minuun uppoaa tämä kaikenlainen terveys- ja fitnesshössötys mikä on sinnikkäästi pitänyt pintansa jo viimeiset vuodet. Mutta heti kun alan vertaamaan itseäni timmeihin mimmeihin ja tuijotan peilistä omaa ruhoani, muistutan itseäni välittömästi, että minun ei tarvitse näyttää samalta, eikä ihmisarvoni vähene mihinkään vaikka en sopisikaan juuri tämän hetkiseen muodin muottiin. Koen siis itse usein tarvetta ravistella ja herätellä itseäni tästä sosiaalisen median illuusiokuplasta. Jos en tekisi itselleni tätä ravistelua, harhailisin varmaan jatkuvasti jossain epätäydellisyyden sumussa, jossa takapuoleni ei ikinä tule olemaan tarpeeksi kiinteä, hiukseni oikean väriset tai meikkini naamassa yhtä hohtava kuin niissä kuvissa jotka silmilleni mediasta lävähtävät.


Oma henkilökohtainen Instagram-tilini on oikeastaan minun oma hyvien hetkien päiväkirja, joka on avoin kaikille jotka sitä haluavat "lukea". Sinne tallennan iloisia ja mukavia hetkiä omasta elämästäni. Kuin muistoksi itselleni niihin hetkiin kun toivo meinaa loppua. Ja samalla mentaliteetilla ajattelen, että miksi en jakaisi näitä mukavia hetkiä muidenkin kanssa. Hassu kuva voi saada hymyn naamalle jollekin muullekin kuin vain minulle. 
Yhtä ainutta valokuvaa lukuunottamatta, mikään kuva tililläni ei kerro kuitenkaan elämäni toisesta puolesta; ahdistuneisuushäiriöstäni, paniikkikohtauksista, jatkuvista lihaskivuista tai muuten vain elämän traumaattisista hetkistä, koska niitä minä en halua omaan julkiseen päiväkirjaani. Ne ovat osa minua, mutta en halua niiden olevan hallitseva piirre minussa, sillä olen paljon muutakin. Olen ihminen joka rakastaa seikkailuja, sopivassa määrin seuraa ja yksin olemista, luonnon rauhaa ja valokuvaamista. Hymyilen paljon ja pidän kauniista asioista ja kauniista kuvista. Ja koska elämäni rakkauden kohteet ovat koirani, luonto ja oma aviomieheni, kuvaan niitä eniten. (Joskin mieheni kuvat harvoin päätyvät esille nettiin, sillä haluan arvostaa hänen omaa yksityisyyttään.)

Kyllähän minun elämäni on mukavaa ja en epäile etteikö olisi ihmisiä jotka vaihtaisivat osia kanssani välittömästi. Minulla on mielekäs työ, rakastava kumppani, kaksi täysin omiin käsiini sopivaa koiraa, lämmin koti ja siellä pehmeä sänky jonne pääsen joka yö nukkumaan. On roinaa ja rompetta, vaatetta ja kenkää. Minäkin voisin mielikuvituksessani haluta joskus elää jonkun muun elämää. Mutta silti veikkaisin ettei kukaan haluaisi minun historiaani, niitä tapahtumia jotka ovat johtaneet myös mieleni sirpaloitumiseen. 
Mutta sen sijaan, että jatkuvasti haaveilisin jonkun muun elämästä, on minulle tärkeämpää keskittyä omaan elämääni. Jos aina vain jossittelee, ei ikinä voi saavuttaa mitään. Kateellisuus ja katkeruus muita ja muiden elämää kohtaan ei vie pitkälle, vaan ainoastaan pidättelee paikoillaan. En väitä ettenkö koskaan itse siihen syyllistyisi, mutta minua kiinnostaa myös kehittyä ihmisenä. 

Joten... Ehkä tällä julkisella pähkäilyllä haluaisin vain sanoa, että muistakaa ettei sosiaalisen median sisältö ole ihmisen koko elämän sisältö. Yleensä kuvien ja tekstien takana on paljon muutakin. Toisaalta pakko myöntää, että sitten on myös tämä ihmisryhmä joka jakaa kaiken aina omasta kakankoostumuksestaan lähtien. Ei jää selväksi kyllä pienikään yksityiskohta lääkärikäynniltä tai intiimielämän seikkailuista. Ja joskus kyseessä on pelkkää huomionhakuisuutta. Mutta sehän tässä maailmassa onkin niin sykähdyttävää. Ihmisten erilaisuus. Kun minä haluan jakaa hyvän mielen päiväkirjaa, joku muu haluaa helpottaa oloaan kertomalla vain niistä huonoista hetkistä. Jollekin se saattaa olla ainoa kanava purkaa ulos huonoa oloa. Sosiaalinen media osaa siis myös antaa, vaikka se aika paljon ottaakin. 

Vaikka pidänkin päivieni hetkien ikuistamisesta niin kännykällä kuin järjestelmäkameralla, on kuitenkin hetkiä jolloin tietoisesti pistän käsistäni kaiken pois ja vain istun hiljaa, yleensä luonnon keskellä. Otan oman aikani, jolloin hiljennän puhelimen ja suljen elämästäni hektisen puolen. Välillä lähden lenkille kokonaan ilman puhelinta. Ja heti kun harmittelen ettei minulla olekaan mukana mitään millä ikuistaa kohtaamani kaunista hetkeä, ajattelen että se hetki oli vain minun silmilleni. Se hetki oli tarkoitettu vain siihen jääväksi ja saatan muistaa sen myöhemmin. Tai sitten en.

Ja mikäs muu olisikaan parempi lopetus tekstille, kuin kuvia ah niin täydellisestä elämästäni. Tai oikeastihan ne ovat kuvia koirieni täydellisestä elämästä. Minä olen vain sivuroolissa ja taltioin näiden karvapyllyjen iloittelua. 


10 kommenttia:

  1. Anteeks nyt mutta voi aa ootko sinä mun kauan kadoksissa ollut sielunsiskoni?! Siis miten voin samaistua näin paljon!! Saan kuulla todella paljon monelta eri suunnalta sitä, että voi kuinka on mulla niin helppoa ja elämä menee ruusuilla tanssimisena ja elän pilvilinnassa. Just joo. Miksi ihmeessä minä haluaisin jakaa arjestani yhtään mitään negatiivista muistuttamaan itseäni. Monet myös luulevat, että mulla ei ole muuta elämää kuin se, mitä kerron blogissa, instgrammissa ja snapchatissa. Eivät ymmärrä, että ihan oikeasti vaikka jakaisin 10 kuvaa päivässä niin siltikin mun päivässä tapahtuu sen lisäksi 20 muuta juttua, mistä en ole puhunut sanallakaan.
    Nyt muutenkin tullut jonkin verran kuittailua, kun aloitin tuon elämäntaparemontin. Miksi? Miten ihmeessä jota kuta voi häiritä, vaikka jakaisin kuinka monta salikuvaa viikossa. Jos jotain olen tänä vuonna saanut itsessäni muuttumaan niin juurikin sen, että jaan tasan niitä asioita elämästäni enkä mieti, että mitähän muut ajattelevat jos tämän jaan. Jos jotakuta ei miellytä jokin mun jakama, kertoma juttu niin miksei sitä voi vaan sivuuttaa. Sillä ne monet asiat mitkä ovat muille niitä kuittailun kohtaita ovat mulle taas todella tärkeitä. Äh ärsyttävää.
    No jokatapauksessa en voi uskoa, että kirjoitan tän tähän kommenttiin, asia jota monet, monet, monet ei tiedä, että oon sairastanut monen monta vuotta. Mulla siis myös on diagnosoitu paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö. Onkohan nyt jopa viides vuosi menossa tuon diagnoosin kanssa. Enkä näe mitään syytä miksi olisin siitä hirveästi maininnut missään. Se on mun arkeni mustapuoli sen lisäksi, että mulla on todella paljon lihas ja nivelsärkyjä.
    No pointti tosiaan oli se, että en ymmärrä miksi pitäisi edes tuoda vieraille ihmisille esiin niitä yksityiskohtia arjesta? Mitä pahaa siinä on jos vieraat ihmiset saavat ruusuisen kuvan elämästäni? Eihän sen pitäisi kenenkään toisen elämää häiritä, että jos just minä tahdon keskittyä jakamaan vain niitä positiivisia ja iloisia asioita.
    Tsemppiä Satu sulle! Ja kiitos ihan huippu hyvästä tekstistä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista!! :) Osittain jotenkin luulen, että ihmiset myös kateellisuuttaan kuittailee, kun jotkut edistyvät jossain asiassa missä heidän itsekin "pitäisi", mutta eivät vaan laiskuuttaan ole saaneet aikaiseksi. Tuntuu, että suomalaisten on muutenkin vaikea iloita toisten puolesta ja kun joku saa jotain aikaiseksi tai menestyy jossain, niin alkaa kuiskuttelu selän takana tai jotain muuta inhottavaa. Mutta hienointa kuitenkin on, että jatkaa vaan omaa tekemistä ja sitä mistä saa itselleen hyvän olon! Ei sitä ikinä edisty missään jos jää vaan rannalle ruikuttamaan.
      Ja on aina yhtä mahtavaa kun löytää maailmasta ihmisiä jotka kamppailevat samanlaisten asioiden parissa. Kun tuntee ettei ole yksin asioiden kanssa. Olen otettu että toit esille tässä itsestäsi puolen, josta et muuten juurikaan puhu!
      Tsemppiä myös sinnekin reeneihin ja arkeen! :)

      Poista
  2. Upea kirjoitus kerrassaan! Kiitos siitä. Herätti monenmoisia ajatuksia. Itse liian usein sorrun sättimään omaa "huonompaa" elämää vain sen vuoksi, mitä sosiaalisessa mediassa näen. Jos pinnallisesti ajattelee, niin mukamas kaikilla muilla menee aina paremmin. Todellisuus pitäisi silti aina muistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Uskon kyllä vahvasti että jokainen ihminen ainakin ajoittain vähättelee omaa elämäänsä, mutta välillä on hyvä pysähtyä tarkastelemaan sitä ihan ajan kanssa ja etsiä sieltä ne hyvät jutut! :)

      Poista
  3. Hieno kirjoitus! Niinhän se meillä useimmilla taitaa mennä, että somessa jaetaan ne upeat kuvat ja hetket. Omakin elämä näyttää ruudun toiselta puolelta katsottuna ihan varmasti pelkältä matkustamiselta paikasta toiseen, vaikka siihen väliin mahtuu aika paljon muutakin elämää ja niitä ei-niin-hyviä hetkiä. Eipä omasta terveydentilasta esimerkiksi tule julkisesti huudeltua. Mun mielestä insta-tili saa kuitenkin oikein hyvin olla juuri se hyvänmielen galleria ja blogiinkin jokainen kirjoittaa just niitä juttuja kuin haluaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Well said! :)
      Ja varsinkin blogiin kirjoittaminen voi olla monelle aika terapeuttista, vaikka siellä ei mitään kovin syvällistä olisikaan. Joillekin se voi olla ainoa paikka jonne purkaa onnistumisia ja ilon hetkiä ja jakaa ne muidenkin kanssa. Kukin tyylillään. :)

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus! Olen tässä itse puolen vuoden aikana havahtunut siihen, miten paljon ihmisillä oikeasti onkaan tämmöisiä inhottavia asioita (mm. paniikkihäiriöitä ja muita ongelmia opiskeluun liittyen). Aiemmin taas olin ollut aina vähän sillä mentaliteelilla, että "kun mulla ei oo tuommoisia ongelmia, ei muillakaan voi olla". Kasvun paikka ollut tämä vuosi itsellä siis todella paljon ajattelumaailmani kannalta. :)

    VastaaPoista
  5. Huikea teksti! :) Oma instatilini on juuri samalla hengellä ja itse onneksi jo osaa hakea somesta inspiraatiot sen enempiä ajattelematta asioiden olevan koko todellisuus. Hyvin puit sanoiksi tämän, tekstin lopetus oli ihana! :D

    VastaaPoista
  6. Ajatuksia herättävä kirjoitus!
    Kukapa meistä haluaisi välttämättä jakaakaan kaikelle kansalle oman elämän nurjemmat puolet? Olen itsekin joutunut pohtimaan somen luomaa illuusiota viime aikoina, ja ylipäänsä millaisen kuvan haluan antaa itsestäni ventovieraille ihmisille somen kautta. On myös mielenkiintoista seurata muiden antamaa kuvaa itsestä, se kun on toisinaan täysin päinvastaisen millaisena on itse oppinut henkilön tuntemaan ja näkemään... blogia kirjoittaessa huomaan kyllä usein vetäväni foliohattua päähän ja miettiväni ehkä liikaakin mitä joku ehkä voi lukea rivien välistä tai tulkita kuvista, itse kun olen kohdannut myös somen negatiivisen puolen (mm. tilapäivityksiäni FB:ssä on kopioitu ja niillä on pyritty aiheuttamaan minulle työelämässä hankaluuksia - voi tosiaan miettiä mikä joitakin ihmisiä vaivaa kun tällaiseen sortuu) ja olen nykyään hyvin tarkka omasta yksityisyydestäni ja siitä mitä julkaisen. Henkilökohtaisesta elämästäni en etenkään blogissa juuri kirjoita mitään kuin korkeintaan mielipiteinä, olen nykyään myös varovainen mitä julkaisen henk.koht. FB-tilillä.

    Minusta on toisaalta mukavampi lukea blogeja, joissa rehellisesti käsitellään myös elämän alamäkiä ja raadollisempaa puolta. Lifestyle- tai muotiblogeja en jaksa edes seurata, kun ne tuntuvat täyttyvän blingblingistä ja railakkaasta elämästä, ja oma elämä tuntuu tähän verrattuna hyvin tasapaksulta :D ja taas koiramaailmasta puhuttaessa rehellisestä avoimmuudesta tuntuu olevan joskus jopa haittaa - vaikka avoimmuudesta ja sen tarpeellisuudesta aina puhutaan siltikin nykyään on kovin helppo saada leima otsaan milloin mistäkin.... koiramaailmassa kun myös kateellisia ja selkäänpuukottajia riittää joskus tuntuu paremmalta antaa omasta elämästä silotellumpi kuva kuin mitä se todellisuudessa on.

    VastaaPoista