perjantai 24. helmikuuta 2017

Täydellinen elämä

Yllä oleva komentti on pitänyt minut hyvin mietteliäänä viimeisen vuorokauden. Menin kommentista jotenkin niin hämilleni, että lopulta tuli tavaton tarve purkaa ajatuksia ulos. Harvoin pysähdyn sen syvemmin pohtimaan ihmisten kommentteja, mutta tämä kommentti sai minut analysoimaan elämääni  jälleen pahemman kerran.

Ensimmäinen hämmennys tuli siitä, että kommentin perään oli laitettu surullinen hymiö. Viestiikö hymiö kommentoijan oman elämän kurjuutta, kateellisuudesta minulle vai mistä. Nyt olen pohtinut tiukasti mitä siihen vastaan, vai vastaanko mitään. Ensimmäinen ajatukseni vastaukseksi olisi ollut vain reteä "I wish it would be!" ja sitten ajatus harhaili jonnekin sfääreihin jossa kirjottaisin siitä, miten minun oma Instagram-tilini ei ole kuvaus koko elämästäni. Vastausta en ole vieläkään laittanut ja voi olla, että ajatusten purkamisen myötä tänne blogiin, se jääkin ilman vastausta.

Sosiaalisen median ja sen luoman illuusion myötä ihmisiltä on mielestäni kadonnut kosketus todellisuuteen. Etsimme  ihasteltaviksi ja myös itse jaamme ihastuttavia ja elämänmyönteisiä kuvia elämästämme ja harvoin sinne sekaan uppoaa niitä paskamaisia hetkiä, joita mahtuu ihan jokaisen elämään. Se mitä näemme sosiaalisessa mediassa ei tietenkään ole kenenkään koko todellisuus. Myönnän itsekin vajoavani tähän illuusioon, etenkin naisena minuun uppoaa tämä kaikenlainen terveys- ja fitnesshössötys mikä on sinnikkäästi pitänyt pintansa jo viimeiset vuodet. Mutta heti kun alan vertaamaan itseäni timmeihin mimmeihin ja tuijotan peilistä omaa ruhoani, muistutan itseäni välittömästi, että minun ei tarvitse näyttää samalta, eikä ihmisarvoni vähene mihinkään vaikka en sopisikaan juuri tämän hetkiseen muodin muottiin. Koen siis itse usein tarvetta ravistella ja herätellä itseäni tästä sosiaalisen median illuusiokuplasta. Jos en tekisi itselleni tätä ravistelua, harhailisin varmaan jatkuvasti jossain epätäydellisyyden sumussa, jossa takapuoleni ei ikinä tule olemaan tarpeeksi kiinteä, hiukseni oikean väriset tai meikkini naamassa yhtä hohtava kuin niissä kuvissa jotka silmilleni mediasta lävähtävät.


Oma henkilökohtainen Instagram-tilini on oikeastaan minun oma hyvien hetkien päiväkirja, joka on avoin kaikille jotka sitä haluavat "lukea". Sinne tallennan iloisia ja mukavia hetkiä omasta elämästäni. Kuin muistoksi itselleni niihin hetkiin kun toivo meinaa loppua. Ja samalla mentaliteetilla ajattelen, että miksi en jakaisi näitä mukavia hetkiä muidenkin kanssa. Hassu kuva voi saada hymyn naamalle jollekin muullekin kuin vain minulle. 
Yhtä ainutta valokuvaa lukuunottamatta, mikään kuva tililläni ei kerro kuitenkaan elämäni toisesta puolesta; ahdistuneisuushäiriöstäni, paniikkikohtauksista, jatkuvista lihaskivuista tai muuten vain elämän traumaattisista hetkistä, koska niitä minä en halua omaan julkiseen päiväkirjaani. Ne ovat osa minua, mutta en halua niiden olevan hallitseva piirre minussa, sillä olen paljon muutakin. Olen ihminen joka rakastaa seikkailuja, sopivassa määrin seuraa ja yksin olemista, luonnon rauhaa ja valokuvaamista. Hymyilen paljon ja pidän kauniista asioista ja kauniista kuvista. Ja koska elämäni rakkauden kohteet ovat koirani, luonto ja oma aviomieheni, kuvaan niitä eniten. (Joskin mieheni kuvat harvoin päätyvät esille nettiin, sillä haluan arvostaa hänen omaa yksityisyyttään.)

Kyllähän minun elämäni on mukavaa ja en epäile etteikö olisi ihmisiä jotka vaihtaisivat osia kanssani välittömästi. Minulla on mielekäs työ, rakastava kumppani, kaksi täysin omiin käsiini sopivaa koiraa, lämmin koti ja siellä pehmeä sänky jonne pääsen joka yö nukkumaan. On roinaa ja rompetta, vaatetta ja kenkää. Minäkin voisin mielikuvituksessani haluta joskus elää jonkun muun elämää. Mutta silti veikkaisin ettei kukaan haluaisi minun historiaani, niitä tapahtumia jotka ovat johtaneet myös mieleni sirpaloitumiseen. 
Mutta sen sijaan, että jatkuvasti haaveilisin jonkun muun elämästä, on minulle tärkeämpää keskittyä omaan elämääni. Jos aina vain jossittelee, ei ikinä voi saavuttaa mitään. Kateellisuus ja katkeruus muita ja muiden elämää kohtaan ei vie pitkälle, vaan ainoastaan pidättelee paikoillaan. En väitä ettenkö koskaan itse siihen syyllistyisi, mutta minua kiinnostaa myös kehittyä ihmisenä. 

Joten... Ehkä tällä julkisella pähkäilyllä haluaisin vain sanoa, että muistakaa ettei sosiaalisen median sisältö ole ihmisen koko elämän sisältö. Yleensä kuvien ja tekstien takana on paljon muutakin. Toisaalta pakko myöntää, että sitten on myös tämä ihmisryhmä joka jakaa kaiken aina omasta kakankoostumuksestaan lähtien. Ei jää selväksi kyllä pienikään yksityiskohta lääkärikäynniltä tai intiimielämän seikkailuista. Ja joskus kyseessä on pelkkää huomionhakuisuutta. Mutta sehän tässä maailmassa onkin niin sykähdyttävää. Ihmisten erilaisuus. Kun minä haluan jakaa hyvän mielen päiväkirjaa, joku muu haluaa helpottaa oloaan kertomalla vain niistä huonoista hetkistä. Jollekin se saattaa olla ainoa kanava purkaa ulos huonoa oloa. Sosiaalinen media osaa siis myös antaa, vaikka se aika paljon ottaakin. 

Vaikka pidänkin päivieni hetkien ikuistamisesta niin kännykällä kuin järjestelmäkameralla, on kuitenkin hetkiä jolloin tietoisesti pistän käsistäni kaiken pois ja vain istun hiljaa, yleensä luonnon keskellä. Otan oman aikani, jolloin hiljennän puhelimen ja suljen elämästäni hektisen puolen. Välillä lähden lenkille kokonaan ilman puhelinta. Ja heti kun harmittelen ettei minulla olekaan mukana mitään millä ikuistaa kohtaamani kaunista hetkeä, ajattelen että se hetki oli vain minun silmilleni. Se hetki oli tarkoitettu vain siihen jääväksi ja saatan muistaa sen myöhemmin. Tai sitten en.

Ja mikäs muu olisikaan parempi lopetus tekstille, kuin kuvia ah niin täydellisestä elämästäni. Tai oikeastihan ne ovat kuvia koirieni täydellisestä elämästä. Minä olen vain sivuroolissa ja taltioin näiden karvapyllyjen iloittelua. 


perjantai 10. helmikuuta 2017

Talven lumoissa

Vuorotyölaisen onnea on saada nauttia myös päivän valoisista hetkistä. Aurinko on paistellut aika makiasti muutaman päivän ajan ja talvisista keleistä on nautittu niin metsällä kuin järven jäälläkin. Pitkät hiihtolenkit järvenjäällä ylhäisessä yksinäisyydessä kaukana kaikesta ovat parasta terapiaa kiireiseen arkeen. Kuunnella hiljaisuutta, valokuvata ja katsella vapaana kirmaavia koiria ja pysähtyä nuotiopaikalle kaakaokupin äärelle. Lempireittini kulkee kolmen järven kautta ja välillä saa ottaa sukset kainaloon ja tarpoa jalan siirtymät järveltä toiselle. Kelit ovat olleet itseasiassa liiankin otolliset myös vetotreeneille, mutta jotenkin hiihtämään lähtiessä en ole edes harkinnut vetokamojen pakkaamista mukaan. Tuntuu että poikien elämä on muutenkin varsin aktiivista, joten kyllä nekin kaipaavat pitkiä lenkkejä luonnossa, jolloin saavat touhuta ihan omia juttuja. Käytännössähän pojat ovat vapaana suurimman osan lenkeistä muutenkin arjessa, mutta on se eri juttu lähteä  -keskelle ei mitään-, kuin kyhnätä aina läpi treenihallia ympäröivää metsikköä tai niitä metsälänttejä joilla ulkoilutan ne työpäivän aikana. Kotikulmien hihnalenkeistä puhumattakaan.


Colhun kanssa pitäisi kyllä tehdä vetotreenejä ahkerasti ennen Rukanreissua joka lähestyy vääjäämättä. Kastrointi on selvästi aiheuttanut lihaskatoa, vaikka liikunnan määrä ei ole vähentynyt mihinkään. Vuodentakaiseen se on oikeastaan vain lisääntynyt. Ruuankin pitäisi olla kohdallaan, joten en keksi asialle muuta vaikutusta. Sitä en voi sanoa ettäkö se olisi lihakseton, kyllä sillä jytyä löytyy, mutta silmin havaittavaa eroa on selvästi.
Hiihtotreenit ei olisi Husconkaan kanssa pahitteeksi, joka keksi sitten tänä talvena alkaa pelkäämään suksia... Toisaalta sille on tehnyt hyvää juosta vapaana vierellä kun minä sivakoin ja palkkaan sen aina kun suostuu lähestymään minua ja omituisia pitkiä liikkumisvälineitä. Huscon aivoitukset ovat muutenkin aina melko yllätyksellisiä ja pikkuhiljaa alan jo oppimaan ettei mikään päivä ole sen kanssa samanlainen. Paitsi juostessa. Vetotreenit juosten ovat aina taattua laatua, siinä sen innokkuus ei vaihtele koskaan. Aksaamisessa se on taas löytänyt itsensä , joka vaati vain kuukauden tauon... Viime treeneissä se näytti ihan tasoiseltaan möllikoiralta!

Noh, anyway. Valokuvia on taas kertynyt vaikka kuinka ja kiireen keskellä en ole niitä ehtinyt julkaista. Tässäpä muutama otos parilta viimeviikolta.

P.s Jos joku on huomenna menossa kisaamaan HSKH:n kisoihin tulkaa nykii hihasta ja moikkaamaan! Ollaan siellä Emman kanssa edustamassa, Petbrosia tietenkin!





sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Vesipetoja Petbrosin avajaisissa

Viikonloppuna vietettiin työpaikalla vihdoin keskuksen avajaisia. Noin kolmen kuukauden aikana on kertynyt jo aikas mukava vakiasiakaskunta ja uusia kirsuja tulee ovesta viikottain, ellei miltei päivittäin! Mahtavaa! Tulkaa tekin tutustumaan! Allekirjoittanut kasasi videon viikonlopun fiiliksistä!