sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Keväinen tahti tassuissa

Jotenkin runosuoni ei syki, vaikka kuinka yrittää kaivaa tekstiä itsestään ulos, mutta yritetään. Vaihteleva kevätsää tuntuu vievän valtavan määrän energiaa, kun koskaan ei tiedä saako nauttia auringonpaisteesta vai joutuuko keskelle raekuuroa ja lumimyrskyä.

Viikko sitten kävästiin molempien poikien kanssa HSKH:lla epiksissä ja Colhun kanssa napattiin nollaradalta kolmas sija! Talven aikana ollaan käyty nyt yhteensä viisi kertaa möllikisoissa ja neljä kertaa ollaan tehty nollarata ja kolme kertaa sijoituttu toiselle sijalle ja nyt tuli kolmas sija. Kisatilanne alkaa siis olemaan hallinnassa melko hyvin ja Colhukin malttaa kierroksiltaan keskittyä hyvin ohjaukseen.
Huscon kanssa osallistuin supermölleihin, joka osoittautuikin lähinnä putkiralliksi. Tämä hieman harmitti sillä Husco olisi varmasti selviytynyt jo mölliradastakin. Husco oli toista kertaa "kisaamassa" ja nyt odotti lähdössä nätisti ja sekoili radalla paljon vähemmän kuin mitä alkuun epäilin! Oikein hyvä kokemus Huscolle, joka on viimeisen kolmen kuukauden aikana saanut lajiin muutenkin hyvän otteen. Nyt treenikerrat ovat tasaisempia, eikä enää tarvitse ennen treeniä miettiä, että mitäs se diktaattori tällä kertaa keksiikään.
Talvikauden treenien päättäjäiset menivät taas ihan päin persettä, koska olin itse todella väsynyt, enkä keskittynyt yhtään siihen mitkä olisivat olleet hyviä ratkaisuja koirien suhteen. Se kyllä kirpaisi syvältä ja aika pitkälti otti sisimmästä seuraavat pari päivää. Ehkä se jotenkin vei ilon sunnuntain onnistumisesta. Väsyneenä ei pitäisi treenata, koska silloin ei osaa olla reilu koiralle. Itsestä puhumattakaan. Noh onneksi talvikauden treeneissä olemme edistyneet ihan kohtuullisesti, virallisia kisoja  Colhun kanssa viivästyttää vielä kepit, sekä epäröiminen A-esteen suhteen. Ollako juoksu A vai ei. Kas siinä pulma. Omatoimisesti pitäisi ehtiä treenaamaan entistä useammin, kerran kahdessa tai kolmessa viikossa ei oikein riitä viikottaisten ryhmätreenien rinnalle. Aloin myös epäröimään miksi otin ryhmäpaikan kesälle, kun järkevästi ajatellen olisin voinut käydä omitoimisesti treenaamassa niitä tärkeitä juttuja ja aina tasaisin väliajoin ottaa jonkun arvioimaan tekemistämme ja pitämään yksäreitä.
Mutta ehkä kesä tuokin tullessaan vielä enemmän kehittymistä ja jos vaikka kesän lopulla päästäisiin korkkaamaan ne viralliset.


Ainiin ja käytiin me Berliinissäkin muutaman päivän reissulla! Matka oli 30-vuotis syntymäpäivälahja mieheltäni. Saksassa asuessa ehdimme jonkin verran kiertelmään sitä ristiin rastiin, mutta omasta asuinpaikastamme kauempana olevia suurkaupunkeja ei ehditty kiertämään. Berliini oli oikein mielenkiintoinen paikka kulttuurin ja historian ansiosta ja paljon mielenkiintoisia paikkoja riitti nähtäväksi.
Kävelimme hurjia määriä joka päivä, mutta eniten mieleen jäi Zoologischer Gartenin virtahevot. Vaikka vieralinen eläintarhoissa aina hieman epäileväsellä mielellä, niin sitäkin enemmän mieltä lämmittää kun näkee eläimiä jotka ovat tyytyväisiä olotilaansa. En ole ikinä missään nähnyt virtahepoja ja ne olivat aivan valtavia. Kunnon tankkereita. En lähtisi kyllä kilpasille sellaisen kanssa.  Kauniista eläintarhasta huolimatta pieni surumielisyys hiipii tiettyjen eläinten kohdalla kyllä mieleen.
Lisähämmennystä aiheuttaa myös se, että Berliinissä on kaksi valtavaa eläintarhaa aivan toistensa naapurissa.
Toinen mainittavista paikoista oli sotaraunoista kasatun kukkulan päälle rakennetun hylätyn sääaseman tutkiminen. Sääasema oli aikoinaan kuulunut jenkeille, mutta lopulta sieltä oli paljastunut kokonainen salakuuntelukeskus. Vanha sääasema kohoaa hylättynä vihreän metsän keskellä ja tontti on ilmeisesti jonkin ykistyisen ihmisen omistuksessa. Suosittelen kyllä jokaiselle tätä pientä seikkailua jos tykkää autioituneista kohteista! Suosittelen Berliiniä kyllä muutenkin matkakohteeksi.




Treenailun ja matkailun ohella olen käynyt testaamassa lisää uutta objektiiviani, josta jo aiemmin kirjoittelinkin  ja olen kyllä aivan rakastunut siihen. Edelleen! :D Lopussa omakuva jota ei tosin ole kyseisellä obuskalla kuvattu.



maanantai 10. huhtikuuta 2017

It's a new Lens Baby!

"Juhlakuukausi" saatu päätökseen ja mitä onnistuneimmat synttäribileet kruunasivat tämän kaiken.
Yksi synttärilahjoista oli veljeltäni saatu Lensbabyn Twist objektiivin. Paketin avattuani olin ihan fiiliksissä. Twist objektiivi nimensä mukaan blurraa ja kiertää taustan, jotta kuvatta kohde tulee entistä enemmän esille. Tausta saattaa näyttää silmissä jopa hieman pyörryttävältä. Olen pikaisesti ehtinyt testata objektiivia, enkä malta odottaa kesäisiä vihreitä taustoja joiden kanssa lenkkiä objektiivin avulla. Objektiivin ominaisuudet tulevat parhaiten esille juuri henkilö- ja eläinvalokuvauksessa kun tekstuurinen tausta sopivan pitkällä etäisyydellä. Liikekuvauksessa Twisti ei ole omiaan, sillä siinä ei ole automaattitarkennusta, mutta muotokuviin siis mitä toimivin väline. En malta odottaa että pääsen leikkimään tällä lisää!

Tästä ensimmäiset kuvat iltapäivälenkiltä:


Muun kameravarustukseni löydät täältä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Pyöreitä vuosia

Maaliskuu on ollut eräänlainen juhlakuukausi, sillä vajaa kaksi viikkoa sitten ikämittariin tärähti pyöreät 30-vuotta! Ja nimenomaan kokonainen kuukausi, sillä pitäähän tätäkin saavutusta juhlia oikein olan takaa.
Kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä. Kolmekymmenystä. Tavallaan aika paljon, tavallaan aika vähän. Jos eläisin vaikka 50-vuotiaaksi, olen elänyt jo yli puolet elämästäni ja se se vasta ajatuksena kuumottava onkin. Toki elämämme ensimmäiseen kymmenykseen emme voi hirveästi henkilökohtaisesti vaikuttaa...

Ehkä yksi parhaimpia asioita mitä olen tässä hiffannut, on oman itsensä hyväksyminen ja omien
käytöstapojen oivaltaminen. Se että ymmärtää kuka on ja miksi käyttäytyy tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Ymmärtää miten oma henkilökohtainen historia on muovannut minua ihmisenä ja mikä on tapahtumien muokkaamaa ja mikä siellä alla on lopulta omaa itseäni. Ja miten voisin kaivaa niitä parhaita puoliani sieltä kaiken alta esiin.
Myös ulkonäölliset seikat eivät stressaa enää niin paljoa. Ennen mietin, että miten muokkaan itseäni niin että näytän hyvältä vallitsevassa muodissa ja muotissa, nyt mietin että miten muokkaan muotia ja sitä muottia, jotta se näyttäisi hyvältä minun päälläni. Toki välillä huomaa, että otsarypyt ovat syventyneet, silmäluomet alkavat löystyä, eikä aineenvaihdunta toimi yhtä vauhdikkaasti, mutta ne ovat melko pieniä juttuja. Kaikki kehoni osat ovat kuitenkin vielä tallella ja pystyn liikkumaan ja toteuttamaan elämääni täysillä.
On myöskin hetkiä, jolloin en edes tiedosta itseni olevan kolmekymmentä, mutta samalla en tiedosta itseäni myöskään enää parikymppisen muottiin. Ehkä leijailen jossain hämärän rajamailla, iättömässä persoonassa. 35-vuotias tuntuu hurjan vanhalta kun vertaan sitä itseeni, mutta sitten taas samaten 22-vuotias tuntuu itseäni paljon nuoremmalta. Kuitenkin ystäväpiiriini lukeutuu ihmisiä aina kaksikymppisistä jo eläkeiässä oleviin ihmisiin saakka, enkä koskaan ajattele kenenkään ikää. Jos meillä osuu palaset kohdilleen, niin iällä ei ole mitään merkitystä. Ja ehkä eri ikäiset ihmiset voivat oppia toisiltaan paljon.

En voi kuitenkaan väittää, etteikö ikä toisi myös ahdistusta siitä, etten ole mukamas tavoittanut elämässäni mitään. Ehkä pahiten se iskee silloin, kuin näen lehdessä jonkun Li Anderssonin kuvan, joka on syntynyt samana vuonna kuin minä ja on jo ikäisekseen merkityksellinen hahmo Suomen politiikassa, yhden Suomen suurimman puolueen puheenjohtaja. Tunnen itseni jotenkin kaukaiseksi "aikuisten maailmasta" ja monesti mietin, että koskakohan tulen tekemään oikeita aikuisten töitä. Vaikka mitähän aktuaalista viddua. Minähän olen aloittanut työnteon jo 13-vuotiaana kesätöissä ja sen jälkeen joka kesä ollut töissä jossa on myös työskennellyt aikuisia ihmisiä ja lukion jälkeen ollut työelämässä jo kymmenen vuotta. Ja jokainen työpaikka on ollut ihan aikuisten ihmisten työpaikka. Silti en osaa ottaa itseäni todesta, mikä on ihan käsittämätöntä. Vaikkakin minulla on tällä hetkellä työ josta todella pidän. Työni itsessään on parasta mahtavien asiakkaiden takia, joskin taas takaraivossa kolkuttelee yhä vahvemmin ajatus siitä, että haluan olla oman itseni pomo, jolloin voin toteuttaa asioita juuri haluammallani tavalla.

No mutta siis niin. Juhlakuukausihan alkoi siitä kun lähdimme talvilomalle Rukalle. Alunperin meidän piti lähteä reissuun saksalaisen ystäväpariskunnan kanssa, mutta valitettavasti heidän matkaansa peruuntui sairastapauksen vuoksi ja niin lähdimme lomalle ihan oman perheen voimin.
Viikko on kyllä hurjan lyhyt aika lomailla yhtään missään, etenkään kohteessa jossa voi harrastaa talviurheilulajeja.  Talvilomaviikkoon tulee tungettua aina niin paljon aktiviteetteja kuin vain mahdollista. Laskettelua, hiihtoa, koirahiihtoa, vaeltamista, moottorikelkkailua jiiännee ja kun kaikkea haluaisi harrastaa useamman kerran viikossa, niin haipakkaa saa pitää. :D



En tiedä oliko lomamme kovin rentouttava, mutta ainakin pääsi irtautumaan arjesta! Valitsimme mökin aika pitkälti koiria ajatellen ja se sijaitsikin sopivasti melko korvessa, eikä ihan likellä ollut juuri naapureita. Tämä mahdollisti sen, että koirat saivat rellestää pihalla vapaana ihan oman mielen mukaan, eikä niitä tarvinnut pitää silmällä sen kummemmin. Mökin ikkunoista avautui maisema Pyhä-vaaralle sekä Rukatunturille ja maisemaa katsellessa sielu kyllä lepäsi. Luntakin taisi olla ainakin metrin verran. Syvässä hangessa tarpominen oli loistavaa lisäliikuntaa koirille.
Kaiken kaikkiaan kelit olivat kerrassaan loistavat.

Kun pääsimme reissusta kotiin, koitti maanantaina virallinen synttäripäivä. Aamulla sain aamiaisen sänkyyn ja 30 ruusua. Olen päättänyt ikuistaa tärkeitä hetkiä joululahjaksi saamallani Polaroidkameralla ja niin myös tämäkin hetki ikuistettiin!
Juhlakuukausi saa arvoisensa päätöksen 1.4 kun vietän syntymäpäiväjuhliani ystävien ja perheen kanssa Helsingissä. En malta odottaa että saan kaikki ihmiset saman katon alle!


Arjesta vielä mainittakoon sen verran, että Colhun kanssa on aika hyvä fiilis agitreeneissä ja Huscokin parantaa menoaan koko aika. Olen käynyt Colhun kanssa talven aikana neljä kertaa epiksissä ja kolme kertaa olemme tehneet nollaradan ja kolme kertaa myös sijoittuneet toiselle sijalle! Olen ihan äärimmäisen tyytyväinen, että Colhun kanssa ollaan aikaa sitten aloitettu kisatilanteen treenaaminen, sillä kisoissa koiran vire on 1000x normaalivire joka on treeneissä. Nyt Colhu malttaa keskittyä ihan todella hyvin ja oma itsevarmuuteni kasvaa koko aika. Se ei lähde enää reikäpäänä täysiä eteenpäin töhöttämään omiaan vaan keskittyy myös ohjaukseeni.
Nyt työn alla on parantaa kontakteja ja ne kepit... kepit kepit kepit kepit... Toivon mukaan kesäksi kepit sataisiin sellaiseen kuntoon, että voisimme vihdoin korkata viralliset kisat. Ja toivottavasti sama vire pysyy myös kesällä yllä. Colhua onkin nyt säännöllisesti hierottu ja se vaikuttaa selvästi suoritukseen. Pitkäselkäisillä koirilla menee helposti lanneranka jumiin ja agilitykoirilla sitäkin enemmän takapää sekä sartorius-lihas, eli koiran lonkankoukistaja. Takajalkojen lihakset ovat onneksi pysyneet Colhulla pehmeinä ja vetreinä, mutta nyt kiusana on ollut juurikin tuo sartorius. Näen siitä heti kun se on menee jumiin. Se peitsaa huomattavasti enemmän, eikä ravi näytä yhtään niin rennolta.
Huscon kanssa olen saanut pidettyä treeneissä vireen hyvin yllä, kun en tee treenipäivänä mitään muuta kuin perus hihnalenkit. Pikkuhiljaa sekin alkaa näyttää oikealta möllitasoiselta koiralta.



Nojoo, tästähän tulikin taas tälläinen megapostaus. Toivottavasti mielenkiinto riitti. Loppuun kuitenkin kuvasia Rukalta! :)